Onhan näitä pieniä tapauksia sattunut aika montakin. Tapauksia, joita sattuu varmaan jokaisen lapsuudessa, ja muutenkin elämän aikana. Olisi hirveän hyvä, kun huomattaisiin niitä kirjoitella muistiin aikaisemmin etteivät kokonaan unohtuisi.
Vaikka sanotaan että se on huonopuoli kun ihminen vanhempana alkaa unohtaa asioita, mutta on siinäkin hyvä puoli ainakin se, että jos unohtelee nykypäivän asiat, niin vanhat muistuvat taas mieleen, kuten minullekin on tapahtunut. En mene vuorenvarmasti vannomaan, että muistaisin kaikki aivan tarkalleen oikein, mutta kirjoittelenpa niin kuin tällä hetkellä muistelen kaikki tapahtuneen.
Muistan yhden pienen kesäisen päivän ,kun äiti oli leipomassa.
Tuossa isossa talossa oli pärekatto, ja kovin vanha ja varmaan huonokuntoinenkin.
Niinpä äiti leivonta puuhissa ollessaan oli vähän arka noitten kipinöitten suhteen, jotka joskus piipusta lennähtelivät. Molemmat siskoni olivat jossain lähempänä ulkona, kun äiti ikkunasta huuteli heille että menisivät katsomaan ettei tuli ole päässyt valloilleen katolle. Kun talo oli suuri ja katto ei edes läheltä näkynyt, lähtivät he juoksemaan kovalla vauhdilla polulle päin joka johti minun kummitätini kotiin.
Mutta minulle tuli hätä käteen, kun en ollut kuullut mitä äiti oli sanonut, vaan luulin heidän lähtevän ilman minua kyläilemään. Ja minäpä rääkkymään kita suurena ettei minua saa jättää. Mutta siitäpä äiti pelästyi pahemman kerran kun kauhea meteli alkoi kuulumaan, ja tuli lentäen ulos luullen, että nyt hänen pahin pelkonsa oli toteutunut. Ei onneksi ollut mitään pahaa kuitenkaan näkösällä, mutta minäpä sain kovanlaisia toruja. Se siitä.
Pienenlaisia haavereitakin minulle sattui silloin tällöin, niitten ampiaispuremien lisäksi. Kai meillä oli aina vähän nälkä, vaikka en muistakaan että koskaan olisi ollut minkäänlaista ruokapulaa. Mahtoikohan olla vain lasten kaikenlaisia maistelun tarpeita, kun söimme kaikenlaista, myös puitten latvakasvustoja. Siinä meidän pihanurkalla oli pieni metsikkö, ja kerran havaitsin että yhdessä männyssä oli mitä maukkaimman näköinen latvusto. Pieni oli mänty, mutta kyllä minun kiivetä kuitenkin piti, että olisin saanut ”kerkin”, kuten noita kasvuja nimitimme.
Olisin saanut, tosiaankin, mutta enhän minä sitä saanut, kun pienen männyn yläosa oli sen verran heikko, ettei se kestänyt, vaan huppssiiis, latva katkesi ja minä putosin puun juurella olevan kiven päälle peffalleni. Kyllä sattui ja itkettikin kun en tahtonut suoraksi päästä ja käveleminenkin oli tuskan takana. Toiset siskoni kiven kovaan minua sitten kovistelivat etten saisi isälle mitään sanoa, ja itkeä en saanut kun sisälle menimme. Olisikohan isä ollut vihainen, mene tiedä, mutta sitä kuitenkin pelkäsimme.
Ja vielä tuosta minun omenavarkaista käymisestäni muistuu mieleen, että olihan meillä omiakin omenoita, mutta ne eivät olleet aina saatavilla.
Äidin lapsuudenkoti oli ollut aikoinaan Halilan järven toisella puolella. Siellä ei ollut minkäänlaista asumusta, vain kolme omenapuuta. Äidin vanhemmat olivat kuolleet jo hänen lapsena ollessaan, ja se oli jäänyt sinne täysin autioitumaan. Sitä en tiedä miksi, kun äidillä oli kaikenlaisia vaikeuksia ollut silloin kapina aikoihin. Hänen ensimmäinen miehensä kuoli siinä kapinassa ja äiti jäi kahden pikkupojan yksinhuoltajaksi. Ei hän varmaan saanut sitä myytyä, sillä olisihan ainakin pojilla ollut parempi toimeentulomahdollisuus. Luultavasti se on ollut ratkaisematon perintöasia, kun oli hänellä ainakin yksi sisko vielä elossa. Mutta ei siihen aikaan tainnut kaupanteko olla muutenkaan talokaupoissa mahdollista.
Mutta niihin omenoihin.
Äiti lainasi joltain naapurilta ruuhen, ja sillä sitten soutelimme yli tuon kauniin Halila järven, joka oli melko pieni, ainakin kapea, ehkä kilometrin levyinen. Oli se ainakin muuten mitä ihanin reissu. Hiljaiset laineet lauloivat ja soittelivat omaa liplattavaa säveltään molemmin puolen ruuhen vierustoilla.
Järven selkä kimmelteli ja hohteli timanttien lailla, auringon luodessa omia kultaisia säteitään.
Jossain kukahteli joku vähän ajastaan myöhässä oleva käkikin omaa toistuvaa ”kukkuu, kukkuu”, toivotteluaan. Laineitten vain loiskahtaessa, hyppelivät kalaparvet ylös ja alas järven pintaa mukavasti rikkoen. Se kaikki oli niitä lapsuuden onnen aikoja ja nautintoja joita vieläkin kaipaillen muistelee.
Ja entäs ne omenat sitten. Mitä lähemmäksi toista rantaa lähestyimme, sitä maukkaimpia mielikuviteltuja makuja alkoi jo suuhun tunkeutua.
Vaikka emme siellä käyneetkään , emme ainakaan usein, niin ei kuitenkaan sieltä omenat kokonaan olleet hävinneet, jos yhtään. Ja siellähän ne nytkin oksistoissa killuivat, komeina killuivatkin, pyöreät posket pullottaen vihreyttään. Olivat näes vihreää laatua, luultavasti valkeaa kuulasta, nyt näin perästä päin ajatellen. Mutta paljon niitä oli, monta säkillistä me ruuheen kannoimme pois lähtiessämme.
Eihän siihen käyntiimme omenan haussa olisi pitkääkään aikaa muuten kulunut, mutta äidillä taisi mennä entisissä hänen lapsuuden aikaisissa muisteloissaan jokunen hetkonen, koska oli jo illan sinisyyttä ilmassa pois lähtiessämme. Muistan sieluni silmillä vieläkin tuon lämpimän, auringon laskun kultaaman järvenselän sinertävää vihreyttään loistavana suurena timantin hohtoisena täysin siloisena vedenpintana. Nuo maisemat ja niitten puhdas huuma, ne eivät elämän aikana koskaan mielestä katoa.
Kotiin tullessamme omenat laitettiin säkkeineen yhteen monista komeroista, joita talossa oli. Ja aina sen komeron ohi kulkiessani tunsin tuon makealta maistuvan tuoksun, joka noista herkullisista ”himonaiheuttajista” ilmoille lähti. Mutta niitä saatiin syödä vain säästellen eikä hotkien.
Äiti säilöi talveksi omenahilloa, ja muistanpa senkin että aina puolukoihin, jotka survottiin suureen saaviin, pistettiin myöskin omenoita aivan kokonaisina. Ei ne minusta talvisin sieltä puolukoitten joukosta otettaessa enää maistuneet kovin herkullisilta, happamia olivat, mutta siellä ne saatiin säilymään pakkasessakin. Nuo jäätyneet puolukat olivat siihen aikaan, ainakin meillä, sellaisia iltaisia herkuttelupaloja joita nykyiset lapset eivät varmaan paljoakaan arvostaisi.
-----------------
Tuli vuosi 1939. Olin ollut iloinen ja onnellinen, ja tietenkin huoleton, kuten lapsuusaikana kuuluukin olla.
Paljoa en muista, eikä aikuisetkaan varmaan lasten kuullen puhelleet sodan tulosta, vai oliko se näin että se sota syttyikin vähän niin kuin yllättäen. Sen kuitenkin muistan, että lunta oli jo maassa, ja aivan meidän nurkilla oli valkopukuisia miehiä sota harjoituksissa. Senkin muistan kun isä eräänä iltana sanoi että laittakaapas vaatteenne lähettyville helposti puettaviksi, kun ei sitä tiedä, mitä sattuu. Ja niinhän siinä kävi että yöllä oli lähdettävä pakosalle, pois sodan jaloista. Sekin on mieleen jäänyt että hän käski laittamaan ruokaa pusseihin, muusta ei ollut niin väliä.
Oli kylmä ja pakkanen kun linja autossa lähdimme liikkeelle. Auto vei meidät Perkjärven asemalle. Siellä junaa odotellessamme ”naapurin” lentokoneet pörräsivät yläpuolellamme pommejaan pudotellen. Meitä oli iso porukka eräässä talossa odottelemassa junaa ja isä vei meidät lapset puuliiteriin. Ihmettelin silloin miksi hän meidät sinne vei, mutta jälkeen päin hän sanoi vieneensä siksi kun kuvitteli ettei ne pommittajat niinkään ulkorakennuksiin ammuksiaan tyhjentelisi.
Kun sitten juna tuli, olisi isä laittanut meidät vain junaan ja lähtenyt itse takaisin, mutta minä huusin ja itkin pidellen hänen vaatteistaan kiinni, niin ettei hänellä varmaankaan ollut sydäntä jättää meitä. Tavaravaunussa sitten istuimme hirveän suuressa porukassa, aikuiset itkien ja valitellen kuka mitäkin. Muistelen että äiti oli aika rauhallinen, mutta jostain kun tuli tieto että naapurit olivat jo päässeet Viipuriin asti, niin silloin hänkin hermostui. Isä ei koskaan näyttänyt tunteitaan.
Meillä oli sentään syötävää, kiitos isän, mutta monilla oli varmaankin kova nälkä matkan jatkuessa, vaikka kyllä jossain asemalla oli ruokailuakin järjestetty, mutta eihän kaikki ehtineet aina syödä, kun taas pommittajat tulivat. Oli se silloinkin ihmeellistä, miksi hukkasivat voimiaan ja ammuksiaan siviileihin, niin kuin se olisi jotakin auttanut tuossa typerässä sodan käynnissä.
Kiikka oli ensimmäinen paikka jossa meidät passitettiin junasta . Siellä meidät majoitettiin yhteen omakotitaloon, jossa oli tupa täydeltä muitakin pakolaisia. Mihin isä oli mahtanut kadota jossain raossa, hän ei nimittäin ensipäivinä ollut joukossamme. Heillä ei äidin kanssa mennyt enää pitkään aikaan oikein hyvin, oli ollut monia riitojakin jo kotona ollessamme. Olisikohan isä jollain lailla yrittänyt katkaista välimme äitiin, se nykyisin on tullut mieleeni.
Mutta kai me lapset, ja meidän huolehtimisemme olivat tärkeämmällä sijalla hänen ajatuksissaan, koska hän ilmestyi kuitenkin joukkoomme, kai parin päivän kuluttua.
Me nukuimme talon vintti huoneessa, muu porukka ala kerroksissa. Ja sielläkin sattui minulle taas kommellus. Vintiltä alas tultiin melko pystyssä olevia, kapeita rappusia, ja sieltähän minä taas peffallani muljahtelin alas monta metriä.(Mistä sen oikein tietää, jos nuo nykyiset selkäsärkyni vaikka johtuisivat noista lapsuuden aikaisista loukkaamisistani.) Ei me monta päivää siellä Kiikassa oltu, ehkä pari yötä nukuttiin, en tarkoin muista. Mutta Talkkunaa siellä ainakin tarjoiltiin, jota minä en suuhuni pistänyt. Sain sentään jonkun leivänpalan suurempaa nälkää poistamaan.
Matka jatkui. Seuraava pysähdyspaikka oli Kokemäen Palojoella . Sielläkään emme olleet ainakaan viikkoa kauemmin. Sieltä muistan tapauksen joka täytyy tässä mainita. Sisarpuoleni Mirjami oli silloin nätti luonnonkiharatukkainen 14 vuotias tyttö. Samassa rakennuksessa oli joitain sota-poikia myöskin majoitettuna viereiseen huoneeseen. Isä kuuli sieltä seinän takaa jotain erikoista ääntä,ja lähti kiireesti ovesta ulos. Meni sinne sota-poikien huoneeseen löytäen sieltä Mirjamin joita pojat kiusasivat. On jäänyt mieleeni kun hän huusi kovalla äänellä ’ettekö te typerät näe että lapsihan tyttö vielä on’. Onneksi ei ehtinyt mitään pahempaa tapahtumaan.
Ja taas eteenpäin, Huittisiin. Lauhankylän kansakoulu oli siellä asuinpaikkanamme sentään vähän pidemmän ajan. Jouluajankin siellä vietimme. Sieltä olevat muistoni eivät ole mitenkään erikoisen mukavia, ainakaan ensiajat. Oli kai ensimmäinen ilta, kun eräs vanhempi naisihminen kuoli , varmaankin matkan rasituksista, ja sodan aiheuttamasta pelosta johtuen.
Velipuoleni Onni oli lähtenyt maailmalle jo ennen minun syntymääni. Silloin radiossa ihmiset etsivät ja kuuluttivat hakemiaan sukulaisiaan, ja myös tämä velipoika haki isäänsä. He olivat kai eronneet riidoissa, mutta tämä sota yhdisti heidät taas uudelleen. Sen jälkeen, kun olivat saaneet yhteyden kirjeitse, heidän välinsä jatkuivat sovussa, ja he pitivät yhteyttä ainakin kirjeitse. Hän oli mennyt rajavartiostoon Suomussalmelle. Paikka oli kuitenkin niin kaukana meistä, että ei me kovin monta kertaa tavattu..
Isälle myös tuli sieltä lähtö jonnekin sotahommiin, ja äiti sai pienenlaisen hermokohtauksen juosten syvään lumihankeen itkien ja huutaen. Ei se ollut kovin pahanlaatuinen kohtaus, koska sisarpuoleni Mirjami, sai hänet jalliteltua takaisin sisälle toisten joukkoon.
Oli meillä ainakin hyvää ruokaa ja nukkuma paikkakin, vaikka lattialla noissa luokkahuoneissa nukuimmekin. Isäkin palautettiin takaisin, hän oli luultavasti jollain lailla sairas, koska ei sotaan koskaan joutunut.
Minua kiusasivat kauheasti nuo sunnuntaiset radiosta tulevat Jumalanpalvelukset. Ne olivat hirveän ikävystyttäviä , ja vaikka kävin monta kertaa niitten aikana ulkona hiihtelemässä , niin sisälle tullessani ne aina vain saarnat jatkuivat. Kova oli nälkä eikä ruoka-aika ollut ennen kuin papin puheet radiosta loppuivat.
Olimme siellä koko talven ja sain joitain kavereitakin koska muistan kuinka laskeskelimme vesikelkalla mäkeä Kokemäenjoen rantamilla. Muistankohan väärin, mutta olen muistavinani että tuossa joessa oli oikein saarikin, koska nuo lapset olivat sieltä joen toiselta puolelta, ja minä muistaisin , että he asuivat saaressa. Tai olisikohan ollut niin, että heidän sukunimensä oli Saari, mutta saaresta heidän yhteydessään aina mainittiin.
Siellä sijaitsi myös kuuluisa Huittisten varavankila. Se oli aivan sen koulun näköpiirissä, ja minua vähän pelotti koko paikka. Taitaa olla mielikuvain tuotetta, mutta muistelisin että sieltä joku karkasikin sinä aikana. Mikä ihme se olisi ollutkaan, kun suurin osa miehistä oli sodassa, eikä sinne varmaankaan vartijoita mielin määrin riittänyt.
Oli jo kevättalvi melko pitkällä kun taas siirryimme eteenpäin. Nyt oli ensin määränpää Jokelan asema, sitten Nukarin, kai seurojentalo. Jossain välissä kyllä majoituimme kirkkoonkin, olisikohan ollut Jokelan ja Nukarin välissä. Sieltä meidän perhe haettiin hevosella Raalan kylään Peltolan taloon. Tämä Raala oli Nurmijärven pitäjän yksi pieni kylä.
Oli kaunis aikainen kevät kun hevoskyydissä matkustimme tuonne Peltolaan. Muistan sen siitä, kun tien reunoilla metsän rinteessä sini- ja valkovuokot hymyilivät omassa kauniissa loistossaan. Minä en hymyillyt, oli melkein itku silmässä kun muistin kotoisat kukkamaat siellä kaukana menetetyssä Halilan metsiköissä.
Taas muistoissani kerran kuljen
lapsuuteni ajan maisemiin.
Hetkeksi vain silmäni kun suljen
pääsen jälleen aikaan rakkaaseen.
Kuljen ruohoisilla pihateillä
nousen rinnemaille metsäisille,
iloissani laulan kera lintusen
mi heläytti ilmaan säveleen.
Runot sadut vitsit ja laulujen sanat: AarreRunot.com
|
Kirjoituksen herättämiä kommentteja, ajatuksia, rakentavaa palautetta, kehuja ...
0 kommenttia (kommentoi)