Jo lapsena
kolusin metsiä.
Aloin tonkia, etsiä.
Vielä vanhanakin päin
honkia elämäni sketsiä.
Näin puuta
metsältä, metsää puilta,
tähdeksi ahnehtivia viemässä
metsää, ei vain tältä, vaan myös
muilta. Vieläpä planeetatkin kuilta!
Niittämättä
kunniaa enkä mainetta
tein töitä minkä mahdoin.
Koin sekä stressiä että painetta.
"Koputa puuta", pilkkasivat ehdoin
tahdoin, "pääsikin on samaa ainetta!"
Minkäs mahdan.
Painan puuta, istahdan.
Kannosta versoo väkeä.
Aimo annosta äimän käkeä. Ja se
verso on elämälle perso, ei ilkeän äkeä.
Tuskinpa tästäkään mitään suurta jutun
juurta. "Kuulostaa latvalaholta",
totesivat tietyltä taholta.
Runot sadut vitsit ja laulujen sanat: AarreRunot.com
|
Kirjoituksen herättämiä kommentteja, ajatuksia, rakentavaa palautetta, kehuja ...
0 kommenttia (kommentoi)